Etusivu

   Slovakiancuvac                 Haltiavuoren kennel                Koirat                Kuvia ja
       
 Paimenen koira                Jalostuksesta              Pentueet     kertomuksia

Linkit  
 
 


Pääsiäisvaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa 11.–17.3.2008

 

Talvivaellus koiran kanssa on houkuttanut minua jo muutaman vuodenajan. Olen pohtinut koiran selviämistä umpihangessa, yksinvaeltamisen riskejä, varusteiden kuljetusta ja majoittumista. Metsähallituksen päätös sallia koiran oleskelu autiotuvissa ratkaisi majoitusongelman ja kevätvaellus alkoi tuntua mahdolliselta. Onnistuin saamaan kohtuuhintaisen lentolipun ja koiralle löytyi myös tilaa ”omasta matkustamostaan” ruumasta.

 

Tiistaina 18. maaliskuuta pakkasin autoon Hallan lentoboksin, täyden ahkion, vaellussukset ja koiran. Vantaan lentoasemalla Halla siirtyi vastahakoisesti boksiinsa ja emäntä punasteli tavaramääräänsä. Ahkio oli aavistuksen liian painava, jopa erikoiskuljetuksena, mutta pääsi kuitenkin lennolle mukaan.

 

Ivalossa Halla ravisteli lentostressin ja alkoi haistella mahdollisia porojen hajuja. Bussilla jatkoimme kohti Saariselkää ja Kiilopäätä. Iltapäivällä, neljän aikoihin, pikku pakkasessa lähdimme hiihtämään merkittyä latu-uraa kohti Niilanpäätä. 

 

Auringon paisteessa muutamat vastaantulevat hiihtäjät katselivat hymyillen Hallaa, joka veti emäntäänsä ja hänen perässään tulevaa ahkiota tunturin rinnettä ylös.

 

Pakkanen alkoi kiristyä ja Suomujokilaaksoon laskeuduttaessa oli jo lisättävä vaatetta. Iltaseitsemältä olimme perillä Suomunruoktun autiotuvalla. Halla lepäsi peitollaan seuraten tarkasti tulentekoa ja makkaranpaistoa.

 

Makkarat syötyämme uni maittoi. Aamulla pakkasta oli parikymmentä astetta, sää oli kuitenkin tyyni. Latu-ura seuraili Suomujoen vartta ja Halla veti sinnikkäästi minua kohti Vintilätunturia.

 

Koira vilkaisi ajoittain taakseen hämmentynein ilmein: etkö sinä todellakaan pääse kovempaa? Tuiskukurun autiotuvalle oli majoittuneena kolme eestiläistä retkeilijää, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi. Puita kamiinaan ja ruuanlaittoon.

 

Tuvalle saapui aamukymmeneltä teräsvaari ilman pipoa, fleecepusakassa ja farkuissa. Puhelias kulkija kertoi, että meidän ei kannata mennä Ampupäiden yli, vaan seurata uraa etelään. Pääsisimme ahkion kanssa helpommalla, vaikka matka pitenisikin usealla kilometrillä.

Pakkanen oli napakka myös torstaiaamuna lähtiessämme kohti Luirojärveä.

Seurasimme ohjeita ja nautiskelimme hiihdosta tasamaalla. Luirojoella avautui uljas näköala Sokostille. Pidin evästauon ja Halla otti päivätorkut. Sininen taivas, vitivalkoinen lumi, auringonpaiste ja horisontissa siintävät Sokostin huiput. Mitäpä sitä elämältä voisi enempää toivoa!  Muutama kilometri vielä ja pian olimme Luirojärvellä.

 

Savu kohosi saunan piipusta. Saunavuoroa ei tarvinnut odotella. 

 

Ruuaksi grillasin porsaanfileet. Hallan filee vilahti muutamalla hotkaisulla kurkusta alas, omastani nautiskelin huomattavasti kauemmin.

 

 Tuvan lähistöllä oli kesy kettu, joka katosi meidät nähtyään. Halla olisi mielellään seurannut ketun jälkiä, mutta joutui tyytymään vain hajujen tutkailuun.

 

Perjantaiaamuna sateli lunta ja tuuli ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana. Lähdimme seuraamaan lumen peittämää uraa. Halla etsi tarkasti vanhan latupohjan ja matka eteni kohtuullisesti pakkaslumessa. 

 

Halla löysi teerikoiraan lumikiepistään. Säikähdimme komeaa lintua sekä koira että emäntä. Halla innostui ja tutki kaikki puunvierukset tehdäkseen lisää lintuhavaintoja.

 

Iltapäivän auringonpaisteessa hiihdimme viimeiset kilometrit Suomujoella jään peittämillä latvavesillä Lankojärvelle.  Tupa oli siististi remontoitu ja vesikin löytyi rautakangen avulla Lankojärvestä.

 

Illalla tuvalle saapui kaksi seuruetta. Vahtikoiramme nautti untuvamakuupussin lämmöstä silmät puoliummessa ja ei aiheuttanut häiriöitä muille retkeilijöille. Se herätti kuitenkin ihmetystä rauhallisella ja varmalla käytöksellään.

 

Lauantaina aurinko lämmitti ja teki meille hikisen taipaleen Rautulammin päivätuvalle nousuvoittoisella osuudella. Halla pyöriskeli taukojen aikana kuin saukko lumihangessa.

 

Luulammella munkkikahvi maistui minulle ja makkara Hallalle. Viimeisen yön vietimme Rumakurun kämpässä ja aamulla hiihtelimme haikeana Ahopään rinteitä Kiilopäälle.

 

Pakkaslumi ei juuri takertunut koiran tassuihin vaelluksen aikana. Kova latupohja helpotti Hallan vetourakkaa ja ainoastaan yhtenä päivänä koira joutui kahlaamaan hangessa, mutta silloinkin se löysi uran lumen alta.

 

Hyvä keli salli meidän vaeltaa alkuperäistä suunnitelmaa pidemmän reitin. Umpihangessa vaelluksemme olisi lyhentynyt reilusti. Vetovaljaina Hallalla oli huskyvaljaat. Ahkion aisoiksi tuttavani vaihtoi pidennetyt koira-aisat. Tukevat alumiiniaisat toimivatkin huomattavasti alkuperäisiä paremmin. Ahkio kaatui vain kaksi kertaa sadan kilometrin aikana.

 

Telemark-suksien pito ei tahdo riittää vedettäessä ahkiota ylös tunturiin. Nyt minua auttoi reippaasti Hallan työskentely. Koira säästi voimiani ja matka sujui joutuisasti. Koiralle vaellus on kovaa työtä ja joutohetket kuluivat nukkuen.  Hyväntuulinen ja kovakuntoinen koira oli mieluisa seuralainen vaellukselle.  Sen ovat minulle opettaneet jo aiemmatkin yhteiset Lapin retkemme.

Talviretkellä on sekä ihmis- että koiravaeltajan peruskunnon oltava hyvä.  Vetohiihtoa on harjoiteltava ja koiran tulisi olla hallinnassa. Ainakin ”eteen” ja ”seis” käskyjen tulee toimia ja tunturinrinnettä laskiessa koiran on lisättävä vauhtia käskystä. Polkuanturoiden kuntoa on tarkkailtava ja tassutöppöset on hyvä olla matkassa.

 

Ivalon lentoasemalla Halla haisteli koristeena olleet täytetyt riekot ja pajuporot. Haukkuipa vielä ilmassa ”lentävän” pääsiäisnoidankin kissoineen ennen omaa lentoamme.  Kaihoisaa kotimatkaa helpottaa suunnitelmat talvivaelluksesta ensi keväänä Itäkairaan.