Etusivu       Slovakiancuvac                    Haltiavuoren kennel                 Koirat                       Kuvia ja
        
              Laumanvartija                             Jalostuksesta              Pentueet          kertomuksia
Linkit  
 
 

 

Kotimaan retkeilyä ja vaellusta

Olin vuosia haaveillut vaelluksesta Matin ja koirien kanssa UKK-puistossa. Eläkeläisenä haave vihdoin toteutui. Starttasimme Porvoosta Jalasjärvelle. Jalasjärveltä Pohjanlahden rannikkoa rauhallisesti kohti pohjoista.

Ensimmäisen yön vietimme Kalajoella hiekkasärkkiä ihaillen. Olipa epäsuomalaisen näköinen maisema. Hieno kotimaan lomakohde lapsiperheelle ja aktiivilomalaiselle. Syyskuussa ei juuri muita lomailijoita näkynyt. Kemin pienvenesatama oli seuraavan yön majapaikka. Tuulista ja sateista. Matka jatkui kohti Tornion jokea. Aavasaksa oli 70-luvulla suosittu juhannuksen juhlapaikka. Päätimme tutustua tähän tunturiin. Olipa näyttävät maisemat sekä Tornion- että Tengelönjoelle. Mikäpä siellä olisi yötöntä yötä juhlistaa!

Tornionjokea seuraillen ihailimme sekä Suomen että Ruotsin maisemia. Ehkäpä seuraavan kerran ajelemme Ruotsin puolella. Kävimme pikaisesti Levillä, jossa oli ruskamaraton ja paljon väkeä. Hyvä harjoitus nuorelle Usvalle. Yövyimme lähes Levin huipulla. Ei ollut täälläkään näköaloissa moittimista: tuntureita, jokia, lampia ja idässä tuulivoimapuisto. Hyttysetkin aivan kadoksissa.

Sodankylässä täydensimme ruokavarastoja ja vietimme iltaa Orajoen laavulla. Sodankylästä nelostietä pohjoiseen ja Mäntypään hyväkuntoista metsätietä lähes 50 kilometriä itään kohti Lokan kylää tekojärven rantaa. Yövyimme kylässä ja ihmettelimme Lokan tekoaltaan 400 neliökilometrin kokoa. Aamulla poromies ja matkailuyrittäjä Raimo Mattila pakkasi meidät, koirat ja rinkat sekä koiralaukut ensin Transporteriin, jolla ajoimme 30 kilometriä ja sitten jokiveneeseen. Ei kuulemma  ennen jokiveneessä ollut 4 suurta koiraa. Rauhallisesti koirat käyttäytyivät kolmituntisen 40 kilometriä pitkän venematkan Lokan tekoaltaalta Luirojokea pitkin Karapuljuun. Maisema oli syksyinen. Venereitti kiemurteli järvellä entistä Luirojoen uomaa. Väylän vieressä kohosi ajoittain pintaan altaan pohjaan jätettyjen puunrunkojen latvoja, epätodellinen näky valtavalla vesiaavalla. Luirojoki oli pelkkää kiemuraa metsäisellä suolla. Muutaman kerran venettä jouduttiin sauvomaan, koska vesi oli erittäin alhaalla.

Vaellus alkoi pari kilometriä ennen Karapuljun autiotupaa. Elsan ja Ewokin kantolaukut painoivat noin 8 kiloa, Usvan laukku reilun kilon. Costi vapautettiin kantamisesta. Matin ja minun rinkat painoivat16 – 20 kiloa. Koirien ruokana oli kuivattua lihaa ja nappuloita. Meidän kaksijalkaisten ruokana oli myöskin kuivattua jauhelihaa sekä sieniä ja porsaanfileetä, jota oli tarjouksessa Sodankylässä. Leipäviipaleissa Matin ja minun laskutoimitukset poikkesivat toisistaan. Lopputuloksena leipää oli vähintäänkin riittävästi. Pari kilometriä tuvalle sujui keveästi. Ryhdyimme ruuanlaittoon. Koirat eivät olleet kantolaukuista moksiskaan. Eka kokeilu Lokan kylässä ja laukkujen säädöt. Ei ollut pitkä totuttelu.

Puuro ja kahvi keiteltiin aurinkoisena aamuna nuotiolla. Koirat saivat vähän nappuloita. Lähdimme reippaasti liikkeelle. Selkeä merkitsemätön polku johti Luirojärvelle. Rinkankanto oudokseltaan otti voimille. Luirojärvi on UKK-puiston helmi tunturien kainalossa. Luirolla on 2 varaustupaa ja 2 autiotupaa sekä sauna. Majoituimme Rajan kämpälle koirinemme. Kämppä on kansallispuiston vanhaa aikaa, pieni ja viihtyisä. Suurinta tupaa kutsutaankin Luiron Hiltoniksi, joka on täysin sopimaton koiraseurueelle. Pystytimme myös teltan kaiken varalta. Alueella on useita nuotiopaikkoja, valmiiksi pilkotut puut pienissä muovisäkeissä. Ei ihme, että retkeilijöitä on paljon.

 

Luirosta tuli meidän tukikohtamme ja teimme viikon ajan päiväretkiä lähituntureilla. Ensimmäisenä päivänä huiputin Elsan ja Ewokin kanssa Sokostin, joka on Saariselän tunturialueen korkein huippu 718 metriä. Jaurutuskurua ylös kiivetessä muistin, että 40 vuotta sitten kapusin tätä samaa kurua ylös ensimmäisellä Lapin vaelluksellani. Voi nuoruutta, voi ihanuutta. Sillä reissulla minuun tarttui Lapinkuume, joka vieläkin polttelee.

 

 Matti kävi Usvan ja Costin kanssa Raappanan kammilla, jonne menimme sitten yhdessä muutaman päivän kuluttua. Mattihan alkoi remontoimaan pikkuista kammia ja siivoamaan ympäristöä. Sinne vielä uudelleen ja yöksi tulevilla reissuilla. Luirolla tapasimme mukavia retkeilijöitä, jotka eivät koiria säikkyneet. Myös muutama koira oli päässyt vaellusseuraksi tai kantoavuksi.

Paluumatka Luirolta Karapuljuun oli kevyt verrattuna alkumatkaan. Venematkalla katselimme joen maisemat. Tuntuivat lähes uusilta. Usva jaksoi aina tunnin rauhallisesti. Sitten alkoivat vesipisarat, rannan pensaat kiinnostamaan. Hetki touhua ja sitten tyttö taas rauhoittui.

Matka etelään oli mutkallinen. Poikkesimme Tankavaaran kultamuseossa, jossa kuvattiin suomalaista kullankaivuun historiaa Ivalo- ja Sotajoella. Nattasen pyhä tunturi Sompiojärven lähistöllä oli kivinen kohde. Kalliopaasia, kiven järkäleitä ja näköala etelään Sompioon ja pohjoiseen kohti Kiilopäätä. Nattasen laella on entinen palovartijan maja autiotupana. Nelihenkinen perhe paistoi makkaraa pienessä muutaman neliön majassa. Nelikkomme maisteli perheen makkaroita hyvällä ruokahalulla. On kyllä mielenkiintoista, miten koiramme suhtautuvat ihmisiin! Tämä ystävällinen ennakkoluuloton perhe hyväksyttiin saman tien. Joku ns. koiraihminen ei kelpaa millään.

Luoston ja Pyhätunturin kautta Kuusamon suurpetokeskukseen karhuja katsomaan. Valitettavasti emme tavanneet Sulo Karjalaista, paikan perustajaa karhumiestä.  Karhut, ilvekset ja koirasudetolivat tutustumiskohteina. Karhut olivat tuttavallisia ainakin oppaalle. Me tyydyimme vain katselemaan. Juuso karhu ei asumuksestaan esiin tullut, vuosikas kiipeili puussa. Äiti seuraili tarkasti, että uroskarhut antoivat juniorin olla rauhassa. Hossassa kävelimme illan pimeydessä Julma Ölkyn kanjonijärven kierroksen. Rotkojärvellä kallionseinämät laskevat pystysuoraan järveen. Jopa hiukan pelottavaa katsella järven pintaa korkealta.  Riippusilta järven ylitse ei ollut hankala koirillekaan. Itärannan metalliritiläportaat hiukan hirvittivät, mutta turhaan. Koirat kipusivat metalliset kierreportaat ongelmitta ylös. Julma Ölkyn parkkipaikka oli melkoisen vaikuttava ja olihan siellä käytetty myös EU-rahaa.  Jos kallioinen polku ei kiinnosta Julma Ölkyllä on myös venekuljetus jyrkänteitä ihailemaan.

Tiilikanjärven kansallispuistoon teimme pikaretken. Venäjänhiekka oli nimensä veroinen ranta-alue. Elsa ja Ewok eivät enää reagoineet vastaantuleviin ihmisiin pitkospuilla. Nätisti menivät ohitse haistelematta. Venäjänhiekan nuotioilla oli useita koirien kera retkeilijöitä. Nuotiolla olevat koirat haukkuivat ja sisarukset menivät kohteliaasti ohitse. Olin todella tyytyväinen koiriemme käytökseen. Harjoitus tekee mestarin. Vaikeuksia ei pidä välttää vaan ne on kohdattava.

Me opimme, että kohtaamistilanteessa meidän on väistettävä tarpeen mukaan sivulle, mutta pysähtyä ei pidä vaan matka jatkuu. Koiriemme käytös on aivan erilaista kahden koiran tai koko nelikon kanssa. Nelikon kanssa ihmisiä ei pidä kovin läheltä kohdata erämaapolulla. Jos jakaudumme kahteen ryhmään ja välillämme on muutama kymmenen metriä, on koirien käytös hyvää ja koirat myös ottavat ohjeita käytökseensä.  Jos ihmisiä kohdataan jatkuvasti voimme olla yhtenä ryhmänä. Yksittäinen ihminen kerran kolmessa tunnissa on haasteellinen kohdattava. Leirinuotiolla jo olevat ihmiset hyväksytään välittömästi, uudet tulijat on haukuttava. Koirien stressitasoa on seurattava koko ajan.  Lepohetkiä liiallisiin ärsykkeisiin tulee tarjota mielellään liian aikaisin kuin myöhään. Kaikki koiramme reagoivat eri asioihin ja tilanteisiin eri tavoin. Koiramme ovat persoonia ihan samalla tavoin kuin me ihmisetkin.  Ongelmalliset tilanteet on ennakoitava ja kohdattava yksittäin.

Kaunis kotimaamme on mielenkiintoinen retkikohde myös koirien kanssa. Seuraavan vaelluksen karttoja jo tutkaillaan!

Matkalla olivat Matti, Virve, Costi, Elsa, Ewok ja Usva